lauantai 16. heinäkuuta 2016

KÖYHÄT VANHEMMAT = ELÄMYKSETÖN KESÄ

Eräänä iltana tässä lasten mentyä nukkumaan ja miehen paiskiessa töitä, tylsistyin kotisohvalla ja eksyin lukemaan surullisen kuuluisan keskustelupalstan keskustelua siitä, kuinka aloittajan tuttava on epäonnistunut äitinä vain siksi, koska ei aio viedä lapsiaan tänä kesänä ulkomaan reissulle.

Herää kysymys missä välissä äitiyttä on ruvettu mittaamaan lentopisteillä? Miksi juuri äidit voivat niin huonosti, että toisia pitää nimimerkin suojissa kuristaa bittiverkkoon? Seuraava kommentoi kuinka kauheaa oli lapsuudessa vastata kesänsä kulumisesta koulussa, (johon ei kuulunut mitään sen kummempaa), sen jälkeen, kun edellinen oli kertonut Kanarian matkastaan. Kolmas hämmästelee miksi köyhät kehtaavat lisääntyä - jatkaa häpeää lapsilleen. Mieleen ei tule kellään, ettei ehkä kaikki edes pidä reissaamisesta.

Minä olen 90-luvun lamalapsi. Äitini oli nuori yksinhuoltaja, hän sai minut vielä nuorempana kuin itse sain esikoiseni. Myöhemmin sain myös veljen ja vasta tämän jälkeen äitini lähti opiskelemaan. Minä menin ulkopuoliseen hoitoon vasta esikouluiässä. Sanomattakin selvää ettei meillä rahalla mällätty. Kaikki meni mitä tuli, vaikken sitä vielä lapsena tiennytkään. Ala-aste iässä aloimme käymään satunnaisilla risteilyillä. Koko lapsuuteni ainoa "oikea" matka lähiperheeni kanssa oli viikon visiitti Ruotsissa, aikana jolloin äitini oli jo työelämässä. En ole koskaan istunut äitini kanssa lentokoneen kyydissä. Mutta sain kokea pitkän ja "vapaan" lapsuuden. Sain istua auton takapenkillä kattoon saakka ulottuvan kassikeon erottavan meidät sisarukset toisistamme huristaessamme mökkitietä. Sain polkea monet kerrat luonnonhelmaan pyöräretkelle. Saimme viettää kaiket päivät pihapiirimme lapsilaumassa. Se silloinen tyttönelikko on edelleen väleissä, yksi heistä on jopa lasteni täti.

Oliko minulla huono lapsuus? 

Siinä lapsuudessa syötiin marjoja puskista (ehkä joskus luvattakin), pelattiin kymmentä tikkua laudalla aamusta iltaan vähintään kymmenpäisessä lapsikatraassa, jossa ikähaitari vaihteli aina nelivuotiaasta neljätoistavuotiaaseen. Pihatalkoisiin osallistui koko pihan väki ja ominluvin viljelimme vuokrataloyhtiön pihassa omaa palstaa sen nykyisen tädin kanssa. Mökillä ihmeteltiin naapurin yksityistallilla heppoja, koskaan kysymättä lupaa saako edes tulla. Uitiin lähimmällä rannalla, jonne piti ensin polkea ainakin kilometri. Käytiin lounaalla puistossa ja pihareviiriä jatkettiin lähimetsään. Taiteiltiin läheisen ojan savesta, tehtiin puskiin majoja ja toisella mökillä juoksenneltiin radiopuhelimet kädessä rantakalliolla.

Joissain asioissa olen kulkenut äitini jalanjälkiä. Olin nuori morsian ja olen näyttänyt vihreää perheen perustamiselle ennen opintojani. Se on ihan yhtä oikea tapa elää kuin päinvastainenkin. Raha ei ole synonyymi onnelle, eikä mikään ole pahempaa kuin mielen köyhyys. Ehkä se äitien sotakin päättyisi, jos emme jättäisi ainaista kilpailua perinnöksi pienokaisillemme?




2 kommenttia:

  1. Hyvä postaus, tosi ajankohtainen aihe :) Olen myös yksi heistä jotka eivät päässeet ulkomaanmatkoille tai välttämättä edes kotimaanmatkoille lapsena. Kesät meni naapuruston lasten kanssa ulkona leikkiessä aamusta iltaan, mummolassa eläinten kanssa tai mökillä. Enkä todellakaan koe että mulla olisi ollut surkea lapsuus niiden kesien takia, päinvastoin! Kun joskus omia lapsia saan niin aion näyttää myös heille ettei kesä ole elämyksetön vaikka ei pääsisikään kanarialle tai kaikkiin huvipuistoihin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kiva kuulla kokemuksestasi:). Tuo aamusta iltaan leikkiminen oli vain ihan parasta, niin vapaata ilman aikatauluja.:)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ihanaa päivänjatkoa.:)