lauantai 19. marraskuuta 2016

KIIRE, KIIRE, KIIRE JA SITTEN KUN

Viime postauksesta on vierähtänyt tovi. Elämä on tällä hetkellä niin hektistä ja stressaavaa, että aivot ei vain yksinkertaisesti toimi. Millekkään ylimääräiselle ei löydy aikaa ja tuntuu että hommat vain luisuu sormien läpi.


Lukion viimeisenä vuonna kävin koulun lisäksi (jota oli paljon, kiitos ensimmäisten vuosien piittaamattomuuden) töissä. Yöunet jäivät neljään tuntiin. Kirjoitukset hoituivat siinä sivussa - luonnollisesti valmistautumatta. Se oli kiireistä, muttei läheskään niin uuvuttavaa, kuin arki nyt. Kahden pienen lapsen odottavana äitinä opiskelu ei ole helppoa. Kuvioon kun lisätään vielä aikaa vievä työharjoittelu, palapeli alkaa olemaan vaikeaa pitää kasassa.

Koulu on minulle tärkeää, muttei tärkeintä. Haluan joku päivä työelämään, mutta tämä työharjoittelujakso kouluhommien lisäksi on avannut silmäni. Olin äskettäin kolme ja puoli vuotta lasten kanssa kotona. Koin siitä ajoittain jopa syyllisyyttä. En siksi etten tuonut leipää pöytään, vaan siksi, että ulkopuolisten odotukset olivat liian kovat. Sain kuulla muun muuassa, kuinka joku tutun tuttu katui eläkkeelle jäädessään kotiäiti vuosiaan, eläkkeensä takia. Ja kuinka pian olisin 30-vuotias kurppa ilman tutkintoa. Aivan kuin sitä ammattia ei voisi nykypäivänä kolmekymppisenäkin hommata.


Tänä päivänä tiedän, että se, että olen ollut lasteni kanssa kauemmin kuin vauvavuoden kotona, on ollut elämäni paras ratkaisu. Ja kun tämän kolmannen kanssa kotiin jään, en kiirehdi minnekkään ennen kuin tunnen itse itseni valmiiksi.

Tiedän että sellainen; aamulla tarhaan, viideltä kotiin, päivällinen, pikkukakkonen ja sänkyyn nukkumaan-arki on monelle todellista. Ainoa vaihtoehto. Mutta meille se ei sitä ole ja niin kauan, kun se ei ole välttämätöntä, en sellaista elämää missään nimessä tahdo. Kotoa päiväkotiin juokseminen, pikaiset vilkutukset, kurahanskojen ainainen unohtaminen ja pimeän aikaa pikkuisten viimeisten joukosta hakeminen särkee sydämeni. Mikään ei ole hirveämpää kuin jatkuva kiire, uuvuttava stressi, sitten kun-eläminen, tietämättömyys tulevasta, ylirasitus ja sen väsymyksen purkaminen syyttömiin.


Näillä viikoilla sitä haaveilee jo rauhoittumisesta, vatsa painaa ja jalkoja särkee. Tulevaa olisi kiva päästä jo makustelemaan, mutta vielä on jonkin aikaa jaksettava puurtaa. En tarkoita tätä valitusvirtenä, vaikka siltä tämä varmasti kuulostaa. Kunhan pohdin, millaista elämää itse haluan elää, millainen elämä olisi meidän perheelle hyväksi. Sitä mihin suuntaan sitä punaista lankaa lähdetään punomaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! Ihanaa päivänjatkoa.:)