sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

SEINÄÄ TUIJOTTAVA AMEEBA

Päässä humisee tyhjyys. Aivot käskevät lepäämään, mutta unille pääsy on mahdotonta. Huomaat seisoneesi jo tovin tuijottaen seinässä olevaa pistettä. Tai no se "piste" on likaa ja olet tuijottanut sitä  huomaamattasi jo varttitunnin. Kun havahdut, kuulet nelivuotiaan huutavan vaatimuksiaan, kaksivuotias uhmaaja raivoaa jotakin kiellettyä jalkojasi potkien, vauvan itku kasvaa nanosekunnissa tajunnanräjäyttäviin lukemiin ja rättikin pitäisi hakea keittiöstä. Vauva haluaa maitoa, kaksivuotias karkkia ja nelivuotias jonkun kylään. Kukaan ei pääse käymään eikä karkkipäiväkään ole tänään. Jätät kaksi vanhinta raivoamaan ja menet ruokkimaan vauvan. Sillä välin kun hoidat lypsylehmän velvoitteesi, ovat lapset hiljentyneet - popsineet mustikat suihinsa vastapaistetusta piirakasta. Päätät niellä sisällä vellovan kiukkusi, jottei päivä olisi yhtä huutoa. Että vuorokauteen sisältyisi edes yksi hiljaisempi, rauhallisempi, hetki.

Vaikka kuinka psyykkaat itseäsi, ei auta. Mikään ei auta. Lahjonta, uhkailu, kiristys. Kaikki yhtä tehottomia keinoja. Nelivuotias on taitava sosiaalisissa taidoissa ja parivuotias hyvä matkimaan. Sama rumba toistuu kymmeniä kertoja, vaikka oltaisiinkin jo iltapäivän puolella, kunnes lapset ovat untenmailla. Tai ainakin vanhimmat. Vauva saattaa vaatia vielä tuntien sylissä hytkyttelyä. Siinä hytkytellessä iltapalaksi kiskaiset palan sitä vieraille tarkoitettua piirakkaa, jonka päällä ei ole enää marjan marjaa.

Seuraava päivä alkaisi seitsemän maissa. Yhä sama tahra seinässä. Vauva hiljeni puoltatuntia ennen puoltayötä. Ei ollut aikaa bloggaamiselle eikä lempparisarjalle. Niinpä, oma aika, mitä sekin on? 

Käyt lastenhuoneessa, ihailet kauniita lapsia. Mietit miten jokin niin täydellinen ja rakas voi viedä sinulta kaiken. Ajatukset ja voimat. Tehdä sinusta seinää tuijottavan ameeban (älä kysy mikä se on.) Menet nukkumaan huonolla omallatunnolla, laskien päiviä siihen, kun lapset olisivat vanhempia, helpompia. Samalla katuen. Pienethän ovat pieniä vain hetkisen. Toistat mantraa: "Tämä on vaihe, se menee ohi."

Niinpä. Meillä on vaihe. Väsynyt vaihe. Se menee ohi, kun on sen aika.




4 kommenttia:

  1. Mä pystyn niin samaistumaan tähän sun tekstiin. Tää olis voinu olla niin mun kirjoittama. Meillä eletään just nyt hyvin väsynyttä lapsiperhe elämää, joka käy voimille. Kirjoitin itse just eilen omaan blogiin väsymyksestä ja siitä et tää elämä rassaa. Tsemppiä! kai tää joskus helpottaa, vaik nyt ei siltä tunnu. Kolme vuotias kiukkuaa uhmaa ja vauva kitisee ja itkee. Yöt on pätkittäisiä, 24/7 joku vaatii jotain. Mut päivä kerrallaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla ja tsemppiä sinnekin! Se jatkuva toisten tarpeiden tyydyttäminen on todella uuvuttavaa, muttei kuitenkaan ikuista.. joku päivä tätä muistelee haikeudella, jopa kaivaten. Sitä on vaan hyvin vaikea kuvitella nyt.:D

      Poista
  2. Ihana blogi ja kaunis koti teillä, sait yhden lukijan lisää... 😉 Kaikki sympatiapisteet sinulle, kirjoitukseesi on helppo samaistua. Kirjoittelin juuri vähän samantapaisesta aiheesta, käy kurkkaamassa blogistani postaus "Yö auttaa ymmärtämään". Leppoisaa kevättä! 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!:) Pitääpä käydä lukemassa kirjoituksesi. Ja hyvää kevään jatkoa sinnekin!:)

      Poista

Kiitos kommentistasi! Ihanaa päivänjatkoa.:)