torstai 27. huhtikuuta 2017

NEULETAKKI VAUVALLE

Olen aina ihaillut käsistään taitavia ihmisiä. Ei ole kerta eikä edes kaksi, kun olen toivonut osaavani toteuttaa visioitani itse - niitähän nimittäin riittää. Jokaiselle lapselleni olenkin yrittänyt väkertää jotakin itse, siitäkin huolimatta, ettei toteutus ole sujunut aina, (tai edes silloin tällöin), kuten Strömsössä. Sitä on tullut kudottua esikoiselle sukat, joiden kantapäiden reiät on pitänyt ommella umpeen heti puikoilta pudottua, keskimmäiselle puolestaan sain aikaan meritähden muotoisen pehmopupun ja nyt...



Epäonnistumisista huolimatta nappasinjälleen kutimet käteen sekä loin silmukat puikoille novitan ohjeen mukaisesti. Tällä kertaa pyrin roikkumaan ohjeessa kynsin ja hampain, ettei vain menisi mönkään tämäkin tekele. Ja vaikka parhaani tein, sata ja yksi virhettä löytyy tästäkin suorituksesta. Ei taida olla onnistuminen vain ohjeen seuraamisesta kiinni. Se vaatii myös harjoitusta ja ohjeen ymmärtämistä. Mutta kai se neulominenkin joku päivä luistaa, kunhan hanskat pysyy tiskin sijaan käsissä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

FLASHBACK YLÄASTEELLE

Tässä taannoin kuulin ohimennen alepan käytävällä kahden keski-ikäisen miehen turinat nuorten vääränlaisesta pukeutumisesta. Kotimatka kuluikin sitten kestohymyssä paistatellessa, muistellen teini-iän trendejä. Nimittäin pakon edessä myönnän, että ne nykypäivän paljaat nilkat taitavat jäädä pahasti alakynteen naurettavuudesta kisatessa....

15-vuotias Camilla, pukeutui, kuten tuohon aikaan enimmistö tytöistä. "Pissikseksi", jolla oli vesirajaan yltävä kulutettu zaran farkkuhame. Talvipakkasella kaverina oli 20-denin ihonväriset sukkahousut ja kesähelteellä (kiitos muodin muuttumisen) mustat sukkahousukangasleggarit. Toppatakit sekä hupparit olivat napapaita mallia, mutta topit ja neuleet venyivät miltein puoleenreiteen. Kaulassa roikkui asussa kuin asussa valkoiset metrin mittaiset helmet, joita sai hm:stä seitsemällä eurolla. Tyylikkäimmillä oli helmet kaikissa sateenkaaren väreissä. Olalla roikkui äidiltä varastettu longchamp ja kaulassa samalta henkilöltä anastettu burberryn kaulahuivi (omista ei uskallettu edes haaveilla.)

Kuvia on onneksi hyvin maltillisesti ja ne pahimmat (kuvatunlaiset) hautautuivat rikki menneen koneen mukana. Sitä saakin olla kiitollisimmista kiitollisin, ettei some ollut olemassa siinä mittakaavassa mitä se tänä päivänä on, eikä kännykkäkameroiden pikselimössö-tuotoskista saaneet selvää pahimmat nörtitkään.

Ripsiin sudittiin väriä enemmän kuin ne jaksoivat kantaa. Iho voideltiin sillä meikkivoiteella jota sattui olemaan, viis siitä jos se ei ollut niin yksyhteen kaulan sävyn kanssa. Koko komeus puuteroitiin huulia myöten niin, että hien piti olla aika terästettyä, jos se aikoi päästä siitä kaikesta läpi. Silmät ympyröitiin valkoisella kuin pandat ikään ja ripsityveen vedettiin rajaukset eyelinerilla.

Hius oli muuttunut kuminauhaksi ahkeran kotiblondauksen myötä, eikä sen kohentamiseen sunsilkit riittäneet. Jalassa oli loaferit tai muut säähän sopimattomat kesäkengät. Välillä sitä miettii miten kummassa sitä on voinut selvitä näinkin hedelmällisenä, kun kuvatunlaisissa asuissa tuli notkuttua ulkoilmassa jokin tovi..

Mutta kyllä se aika tekee kunkin kohdalla tehtävänsä. Tuskin nämäkään miehet ovat pariakymmentä vuotta samoissa verkkareissa viettäneet ja kyllä ne -30 asteiset kelit miellyttävimmiltä tuntuvat metrinmittaisten jälkeläisten kanssa mätsäävissä toppavermeissä, kuin niukassa roiskeläpässä.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

RISTEILLEN JUNIBACKENIIN

Ne entisen elämän Ruotsin risteilyt, jotka tarkoittivat lähinnä unettomia öitä sekä kymmenessä "henkka maukassa" hikisenä kelloa vastaan juoksemista, ovat aikapäiviä sitten haudattu merenpohjaan. Tänäpäivänä on reissu suunniteltava tarkkaan ja mitä vähemmän kauppoja - sen parempi. Vilkkaan, rohkean ja selvästi äidiltä perityn itsepäisen luonteen omaavan uhmaikäisen kanssa ei nauti shoppailusta edes telkkarin superkasvattaja. Puhumattakaan tilanteesta, jossa näitä suloisia yksilöitä on kopioitu toinenkin...


Viime syksynä päätimme ottaa pienen nollauksen stressin keskelle. Näyttö painoi niskaan, vauva kylkiluihin ja tyttöjen päiväkotiarki sydämmeen. Bookkasimme satojen suomalaisten tapaan perheellemme Tukholman reissun, mistälie saadulla lahjakortilla.



Kassi heitettiin takakonttiin ja appiukko ajoi meidät kaksivuotiaan raivosäestyksellä satamaan. Satamassa verkkokalvoilleni osui muisto lahjakortista - jääkaapin ovessa - ja siellähän se yhä oli. Aikaa hakemiseen ei ollut, mutta pääsimme kuin pääsimmekin reissuun, lapset pallomereen ja koko perhe Tukholman satamaan.


Satamassa hyppäsimme bussiin, joka vei koko konkkaronkan Junibackeniin. Bussiliput ostimme laivasta. Ja se oli muuten loistovalinta! Satumaailma, jossa oli tilaa temmeltää, askarrella, syödä, kuunnella ja jorata. Sisustus hiveli äidin sisintä ja niin internetsivut, kuin sisällä kulkevan satujunan nauhoitekin taipui suomeksi. Sanomattakin selvää, että lasten silmistä näki, visiitin olleen koko sen 64 euron kokoisen rahan arvoinen.


Paluumatkan aikaan haimme rattaat pihan ratasparkista, johon osa oli köyttänyt omansa kettingeillä. Ja koska meillä ei ollut penniäkään maan valuuttaa käteisenä, teimme pienen piristävän kävelyn kaupunkiin ruokailemaan sekä paikallisbussilla takaisin satamaan. Ilta istuttiin taas tuttuun tapaan pallomeressä ja aamulla oli laiva kotisatamassa sekä näyttötyö pöydällä tekijää odottamassa.