tiistai 25. heinäkuuta 2017

KOLMAS LAPSI VIE JÄRJEN


Olen pikkulapsesta saakka halunnut suuren perheen. Lapsia enemmän kuin yhden, mutta mitään tarkkaa haavetta lapsiluvusta ei ollut eikä ole. Neljännellä rakkauspakkauksella ei kuitenkaan lähivuosina tulla iloitsemaan, mikäli joku päivä iloitaan.

Odotin esikoiseni syntymää todellisella antaumuksella. Pikkukakkostakin toivoin niin pienellä ikäerolla, kuin suinkin mahdollista. Kolmas, iloinen yllätyksemme, oli suunnittelemattomuudesta huolimatta onnemme täyttymys. Mutta kieltämättä, suurta pelkoa aiheuttanut elämänmuutos. Ensi kertaa elämässäni pysähdyin miettimään, kuinka saisin pidettyä paketin kasassa. Laivan hörppäämättä aallokosta liiaksi vettä. Pitkin raskautta vuodatin pikkutunteina epätoivoisena tuntojani optimistiselle miehelleni. Niinä tunteina, joina lapset olivat hiljaa, niinä tunteina joina ehdin hukkua paineiden ja tulevien töiden alle.

Kolmannessa raskaudessa en odottanut synnytystä. Siksi kai aika kuluikin niin nopeasti. En seurannut viikottain sikiön muodon muutosta. En edes tiennyt useimmiten millä raskausviikkolla olin. Rakastin kyllä syntymätöntä lastani, mutta pelkäsin tulevaa. Edellisen synnytyksen johdosta pelkäsin syöksysynnytystä sekä kipua. Pohdin kuinka pärjäisin raajoineni lasteni perässä, kun jo kahden vauhdikkaan tyttären kannoilla oli vaikea pysyä. Tuskaani ei luonnollisestikaan helpottanut sieltä täältä kuulemani kauhistelut.

Lopulta synnytyksen aika koitti. Raskaus ei edennyt yliajalle, vaikka kuinka sitä toivoin. Ei edes lasketulle, kuten ei edellisetkään. Synnytys sujui nopeasti, kivuttomasti ja aivan kuten oppikirjoissa, joskin olin hyvin väsynyt sekä äärettömän kiitollinen sairaalassa vietetystä kahden vuorokauden "lepolomasta." Olisin jatkanut sitä mielelläni pidempääkin.

Viikko synnytyksestä oli aika kohdata totuus. Se kauhua aiheuttanut arki. Se on ollut juuri sitä mitä pelkäsin, välillä mennään tyrskyissä aivan liian lujaa. Meidän trio ei ole helppo, vaikken joudukkaan heräämään kovin usein viiden minuutin välein eikä vauvalla ole koliikkia. Meillä on nelivuotiaalla ja kaksivuotiaalla samaan aikaan uhma, nelivuotiaalla järjetön sellainen. Vauva roikkuu sylissä - ihan koko ajan - ja kaikki vaativat huomiota samoihin aikoihin. Meillä ei aina nukuta päiväunia samaan aikaan. Levähdystaukoa ei ole, ellet nipistä yöunista.

Työn määrä on niin suuri, että tässä osoitteessa on testattu kaukosäätimen kestävyys 60-asteen pesukonepesussa sekä toivotettu hölmistynyt ystäväpariskunta vierailulle urheilurintsikoissa kaatopaikkaa muistuttaneeseen vuokrakolmioon, jonka lattioilla risteilivät niin pölypallot kuin päivän lounaskin. Viikonpäivät ovat useimmiten totaalisen kadoksissa. Niin ja meninhän minä kerran neuvolaankin väärän lapsen kanssa.

Kaikesta huolimatta tiedostan eläväni elämäni parasta aikaa. Huomaan pyrkiväni tallentamaan sen jokaisen hetken, vaikka se mahdotonta onkin. Parhaimpiin kannusteisiin kuuluu vanhemman naapuri rouvan kehut hyvin kasvatetuista lapsistani, vanhuksilla kun on näiden asioiden suhteen useimmiten rima korkealla.


2 kommenttia:

  1. Hurjasti tsemppiä, you can do it! Kohta he ovat isoja eivätkä huoli sua leikkeihin🙂

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Ihanaa päivänjatkoa.:)